Satu Heimonen: Cecilia ja löytökissojen teatteri

On kirjoja, joiden maailmaan on ihana palata. Satu Heimosen Cecilia-sarja on minulle sellainen. Olen rakastanut sarjan aikaisempia osia, ja vaikka edellisen kirjan lukemisesta oli kulunut jo jonkin verran aikaa, uppouduin kolmanteen osaan heti kuin mukavaan nojatuoliin. Jotenkin kaikki tuntui niin kotoisalta, lämpimältä, tutulta ja turvalliselta.

Cecilia-kirjoissa on jotain erityistä. Ne ovat arkisia mutta silti kiehtovia, kauniita ja yllättävän koukuttavia. Kirjailija ei kikkaile suurilla käänteillä, hurjilla seikkailuilla tai kamalilla tapahtumilla, vaan tarinan jännite syntyy päähenkilöiden tunteista ja hienovaraisista ristiriidoista. Ja silti kirjoja on vaikea laskea käsistään.

Milkan elämässä on tapahtunut muutoksia. Paras ystävä on vaihtanut koulua, rakas näytelmäkerho on lopetettu ja uusi tanssiharrastus tuntuu vaikealta. Milka ei oikein löydä paikkaansa kaveriporukassa, jossa muut tuntuvat olevan häntä taitavampia ja kiinnostuneita hieman erilaisista asioista.

Onneksi Milkalla on kissansa Liitu ja Lupsu. Kun hänen elämäänsä ilmestyy myös hylätty Rolle-kissa, Milka innostuu auttamaan löytöeläintalon asukkaita. Vähitellen syntyy ajatus hyväntekeväisyysteatteriesityksestä, jonka toteuttamiseen tarvitaan kekseliäisyyttä ja yhteistyötä.

Heimonen kuvaa lapsuutta harvinaisen tarkkanäköisesti. Henkilöhahmot ja tilanteet ovat niin aitoja, että ne vievät aikuisenkin lukijan takaisin lapsuuteen kohtaamaan tunteita, joita lähes jokainen on joskus kokenut. Esimerkiksi ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä, johon ei liity varsinaista kiusaamista. Sitä, ettei vain ole parasta kaveria tai ettei oikein tiedä, mistä kaikki muut juttelevat. Kaikki on hienovaraista, aitoa ja uskottavaa. Löydän Milkasta paljon samaistumispintaa niin itseeni kuin tyttäreeni.

Erityisen hienosti kirjassa käsitellään keskinkertaisuutta ja sen hyväksymistä. Milka rakastaa esiintymistä, mutta tanssiminen ei suju häneltä yhtä luontevasti kuin muilta. Hän joutuu tekemään töitä oppiakseen asioita, jotka tuntuvat kavereille olevan helppoja. Minusta on ihanaa, että lapsi saa olla keskinkertainen asiassa, jota rakastaa tehdä. En edes tiedä, olenko aiemmin lukenut lastenkirjaa, jossa tätä käsiteltäisiin näin hienosti. Kirja muistuttaa, ettei harrastuksessa tarvitse olla erityisen lahjakas nauttiakseen siitä ja että taitojen oppiminen vaatii työtä, vaikka muut olisivat samassa asiassa heti todella hyviä.

Myös esiintymisjännitystä käsitellään hienosti. Itsekin esiintymisjännityksestä kärsivänä samaistuin Milkan pelkoihin ja epävarmuuteen. Kirjassa on myös ajatus, jota saisi meille kaikille ihmisille välillä vähän enemmänkin hokea: mokaaminen ei ole maailmanloppu. Jos mikään ei koskaan mene pieleen, ei ehkä ole yrittänyt mitään riittävän vaikeaa tai ylittänyt itseään. Olisi sitä paitsi kamalan tylsää olla täydellinen.

Pidän erityisesti siitä, että lapset ovat tarinassa kekseliäitä ja aktiivisia toimijoita. He eivät vain seuraa tapahtumia sivusta tai odota aikuisten ratkaisevan ongelmia heidän puolestaan, vaan tarttuvat itse asioihin ja saavat aikaan muutoksia. Milkan ja muiden lasten hyväntekeväisyystempaus on tästä ihana esimerkki. Kirja antaa lapsille mahdollisuuden olla aloitteellisia, vaikuttaa ympäröivään maailmaan ja saada jotakin merkittävää aikaan.

Cecilia-sarjan henkilöhahmot ovat muutenkin herkullisia. Pidän erityisesti Milkan hieman erikoisesta näyttelijäisästä, joka on taiteellinen, toisinaan vähän vastuuton mutta kekseliäs ja hauska. Milkan äidin ja isän välillä on kipinöintiä, ja kiinnostavasti perheen maadoittava voima onkin äidin uusi mies, Villasukaksi kutsuttu hahmo. Hän ei ole mikään näyttävä sankari, mutta juuri hänen arkinen vakautensa tekee hahmosta tärkeän. Heimonen onnistuu rakentamaan henkilöhahmoista uskottavia ja moniulotteisia. Kukaan ei tunnu olevan olemassa vain juonen kuljettamista varten, vaan kaikilla on oma persoonansa ja paikkansa tarinassa. Kirjailija osaa kirjoittaa arkisistakin asioista kiinnostavasti, ja hänen kekseliäät kielikuvansa ovat vielä oma ilonsa.

Mutta ennen kaikkea Cecilia-sarja on oodi kissoille. On upeaa, että joku nostaa kissat kirjan keskiöön ja antaa niille äänen ja arvon. Suomessa kissoja aliarvioidaan edelleen lemmikkeinä esimerkiksi koiriin verrattuna, ja juuri siksi tällaiset kirjat tuntuvat erityisen tärkeiltä.
Liitu ja Lupsu eivät ole vain söpöjä sivuhahmoja tai tarinan koristeita. Ne ovat yhtä lailla tärkeitä kirjan henkilöitä, Milkan perheenjäseniä ja ystäviä. Kirjassa havainnoidaan kauniisti, miten merkityksellisiä lemmikit voivat olla lapsille. Kun Milkaa itkettää tai hänelle tapahtuu jotakin ikävää, hän lohduttautuu ajatuksella, että pääsee kotiin kissojensa luo.

Tällä kertaa sarjassa nostetaan esiin myös löytöeläinten kohtalo. Kirjassa kerrotaan, että Suomessa hylätään vuosittain parikymmentä tuhatta kissaa. Määrä on järkyttävä. Myös kodinvaihtajakissa Lupsun entisen omistajan lapsen kirje sai minut kyyneliin. 

Rollen kohtalo tuo tarinaan myös jännitystä. Taustalla häilyy jatkuvasti kysymys siitä, miten kissalle lopulta käy. Milka uskoo jotenkin sinisilmäisesti, että voisi saada Rollen itselleen, mutta aikuislukijana epäilin tätä koko ajan. Ehkä lapsilukija uskaltaa uskoa mahdollisuuksiin enemmän. Joka tapauksessa huomasin jännittäväni Rollen kohtaloa yllättävän paljon. Loppu onnistuikin sekä yllättämään että itkettämään.

Erityisen kiinnostavaa on, miten erilaisia aiheita sarjassa käsitellään verrattuna moniin muihin lastenkirjoihin. Näytelmäharrastus, tavalliset kissat, löytöeläintalon toiminta ja keskinkertaisuuden hyväksyminen muodostavat kokonaisuuden, joka tuntuu raikkaalta ja omaleimaiselta. Cecilia ja löytökissojen teatteri muistuttaa, että tavallisessa elämässä, tavallisissa lapsissa ja ihan tavallisissa kissoissa on valtavasti kertomisen arvoista.

Kustantaja: Kustannus-Mäkelä
Julkaisuvuosi: 2026
Sivumäärä: 186
Ikäsuositus: 11v. (en kyllä näe mitään syytä, miksi tätä ei yhtälailla voisi lukea vaikka 8-vuotias)