Ingvild Bjerkeland: Paha

Hirveä kirja. Hirviöistä. Dystopiasta. Jatkuvasta pelosta ja paosta. Ja silti en osannut laskea tätä käsistäni. Jo Pahan kansi on samaan aikaan pahaenteinen ja kutsuva. Sivuja on vain 101, joten edessä oli sopivan kokoinen kauhuvälipala.

Jotkut kirjailijat pitävät kirjan ensimmäistä lausetta erityisen tärkeänä. Tässä se onkin heti pysäyttävä: ”Varikset olivat kerääntyneet aivan kuin mustaksi peitoksi raadon päälle.”

Sen jälkeen ei juuri lämmitellä. Lukija tiputetaan keskelle tapahtumia, keskelle pakoa.
Abdi yrittää pitää pikkusiskostaan Alvasta huolta maailmassa, jossa hirviöt ovat hyökänneet ja ruoka sekä muut resurssit ovat loppuneet. Hirviöt ovat tappaneet sisarusten äidin, ja nyt he yrittävät päästä isänsä luo. 

Eivätkä nämä hirviöt ole mitään kömpelöitä mörköjä. Niillä on kaksi riviä neulanteräviä hampaita ja kaiken lisäksi ne ovat älykkäitä, eikä mitään epämääräisiä zombeja.
Kerronnassa kulkee alussa rinnakkain kaksi aikatasoa. Toisessa hirviöitä vasta odotetaan, toisessa ne ovat jo hyökänneet. Ratkaisu näyttää tarkkanäköisesti sen, miten herkkä sivilisaatio lopulta on. Suuret ja kaukaisetkaan asiat eivät tunnu koskettavan itseä ennen kuin ne ovat kirjaimellisesti oman kodin kynnyksellä. Ja kun yhteiskunta romahtaa, löytyy myös ihmiskunnan pohja. Kuka on arvokkaampi kuin toinen? Kuka ansaitsee vähäiset lääkkeet ja ruoan? Kehen voi enää luottaa? Ja vastaus on: ei juuri kehenkään. Onneksi Abdi ja Alva kohtaavat kaiken keskellä myös hyväntahtoisuutta.

Paha tarjoilee vain pieniä murusia rauhaa ennen kuin sydän seuraavan kerran jättää lyönnin välistä. Tunnelma on ahdistava ja surullinen, eikä tämä ehkä olisi ensimmäinen valintani 12-vuotiaan iltasaduksi.

”Olimme niin kertakaikkisen puhki, että vaivuimme uneen saman tien. Mutta pelko seurasi meitä sinnekin, väritti painajaiset punaiseksi.”
Ahdistava. Surullinen. Hirveä kirja. Ja silti en osannut laskea sitä käsistäni.