Ville Hytönen: Kuinka kirjoitan lastenkirjan (ja puoli valtakuntaa)

Ville Hytönen on suomalainen Virossa asuva runoilija, lastenkirjailija, kirjallisuusalan vaikuttaja ja Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja. Hän on toiminut myös kustannusalalla ja kirjoittanut kolmisenkymmentä lastenkirjaa. Kun Hytöseltä tänä vuonna julkaistiin kirja Kuinka kirjoitan lastenkirjan (ja puoli valtakuntaa), se herätti välittömän uteliaisuuteni. Villellä on varmasti takataskussaan sellaisia asioita, joista tällainen aloitteleva lastenkirjailija voi ottaa oppia.

Hytönen itse kirjoittaa, ettei kyseessä ole niinkään tietokirja vaan avoin kirje tekijältä aloittelevalle tekijälle tai kirjailijalle, joka haluaa siirtyä lastenkirjallisuuden pariin. Minusta kuvaus on osuva. Tämä ei oikeastaan ole kirjoittamisen opas siinä mielessä, että se kertoisi, kuinka lastenkirja kirjoitetaan. Se tekee jotain kiinnostavampaa: pistää miettimään, millaista lastenkirjallisuutta itse haluaa kirjoittaa ja miksi.

Kirja lähtee liikkeelle Hytösen omasta lapsuudesta ja ideoita pursuavasta luokanopettajasta. Henkilökohtainen ote tekee lukemisesta heti miellyttävää. Matkan varrella sukelletaan lastenkirjallisuuden historiaan, perinnesatuihin, runouteen, henkilöhahmoihin, juonen rakenteisiin, kieleen, metaforiin, huumoriin, inspiraatioon ja lopulta myös hyvinkin käytännöllisiin asioihin, kuten kustantajan löytämiseen ja kirjoittamisharjoituksiin.

Kouluttamattomalle kirjailijalle kirja on erityisen kiinnostava sukellus oman alan historiaan ja termistöön. Sitä, auttaako vaikka posteljoonia oman alan historian tunteminen jakamaan postia paremmin, voidaan tietysti pohtia, mutta ainakin se voi synnyttää jonkinlaista ammattiylpeyttä. Minulle kävi tämän kirjan kanssa vähän niin. Vaikka ahmin lastenkirjallisuuden historiaa innolla, olisin kaivannut esimerkkeihin enemmän tämän hetken lastenkirjallisuutta.

Välillä jäin jumiin johonkin yksittäiseen tietoon pitkäksikin aikaa. Tuhkimo on nykytiedon valossa kirjoitettu muistiin ensimmäisen kerran Kiinassa jo 800-luvulla. Häkellyin tämän tiedon äärelle miettimään, että yli tuhat vuotta myöhemmin käytännössä jokainen lapsi tietää yhä, kuka Tuhkimo on. Toinen erityisesti mieleeni jäänyt ajatus oli filosofi Henri Bergsonin väite, että komiikka on puhtaasti inhimillistä: maisemalle ei voi nauraa ja eläimellekin lähinnä silloin, kun siinä näkee jotain inhimillistä. Huumorikirjailijana pysähdyin tämän äärelle aivan erityisesti. Näinhän se muuten taitaa olla.

Hytösen runoilijatausta näkyy kirjassa vahvasti. Hän lähestyy lastenkirjallisuutta paljon kielen, rytmin, metaforien, muodon ja kirjallisen perinteen kautta. Kieli on itsessään materiaalia, jota muotoillaan. Rakastin esimerkiksi sitä, että lasten runoudesta puhuttaessa hölynpöly, liirumlaarum ja lampaanlatina ovat täysin hyväksyttäviä termejä.

Juonivetoisena kirjailijana huomaan itse lähestyväni kirjoittamista aika eri suunnasta. Hytönen kertoo perinteisen juonikaavan jopa tylsistyttävän itseään, koska elämäkään ei noudata sellaista. Minulle taas juoni on yleensä se kirjoittamisen selkäranka, jonka kehittelystä nautin. Ehkä juuri siksi kirjaa oli niin kiinnostavaa lukea. En haluakaan kirjoittamisoppaan kertovan minulle vain asioita, jotka jo valmiiksi allekirjoitan, vaan pistävän pääni porisemaan.

Kaikkein vahvimmin kirjasta jäi mieleen Hytösen suhtautuminen lapsilukijoihin. Kirjasta paistaa arvostus lapsia kohtaan. Lastenkirja ei ole aikuisten kirjan kevytversio. Lapselle ei tarvitse kirjoittaa ylhäältäpäin eikä kaikkea tarvitse selittää puhki. Hytönen kehottaa kuuntelemaan lasta, muistamaan oman lapsuutensa ja luottamaan siihen, että lapsi pystyy tulkitsemaan myös metaforia ja merkityksiä, joita aikuinen ei ehkä osaisi häneltä edes odottaa.

Tämä näkyy myös pohdinnoissa lastenkirjallisuuden kasvatuksellisuudesta. Lastenkirjallisuudella on kiistatta valtava merkitys lapsen kehitykselle, mutta hyvä kirjallisuus ei synny siitä, että tarina alistetaan pedagogisen tai filosofisen viestin kuljetusvälineeksi. Lastenkirjallisuus on jo itsessään ja sisäisesti opettavaista. Se ei tarvitse alleviivattua opetusta. Olin tässäkin Hytösen kanssa samalla linjalla.

Pysähdyin melkein jokaisella aukeamalla miettimään lukemaani. Hytönen on haastatellut kirjaa varten myös muita lastenkirjailijoita ja kuvittajia haastaakseen omia ajatuksiaan. Silti kirja on ennen kaikkea kiinnostava kurkistus yhden pitkän linjan kirjailijan omaan poetiikkaan ja käsitykseen siitä, mitä hyvä lastenkirjallisuus voisi olla.

Ja koska Hytönen pohti kirjassaan myös kirjallisuuskritiikin laadun heikkenemistä, voin kai lopuksi vain toivoa, ettet Ville nyt teilaa tyystin tätä arviotani.

HUOM!

Saan kunnian haastatella Ville Hytöstä Turun kirjamessuilla Lasten- ja nuorenkirjailijoiden osastolla perjantaina 2.10. klo 11.30 kirjan pohjalta. Tulkaahan kuuntelemaan (Villeä siis, minä varmasti vaan änkytän jotain epämääräistä).