Saana Airtola: Musta aalto
Kaikkihan nyt tietävät, että tämä kirja kertoo Pyhimyksestä, eikä kirjaa oikein pysty enää lukemaan ilman tätä tietoa. Monella on tapauksesta mielipide, vaikka he eivät ole koko kirjaa lukeneet. Tämä ei ole mikään Kuoppalaa koskeva, revittelevä paljastuskirja, vaan todella tarkkaa ja rehellistä itseanalyysiä. Kirjassa ei edes alleviivata ketään syylliseksi. Kirja ei kerro oikeastaan edes Kuoppalasta tai Joonaksesta, kuten häntä kirjassa kutsutaan. Tämä on päähenkilön Meerin tarina. Meeri herättää minussa äidillisiä tunteita. Haluaisin pystyä lohduttamaan ja auttamaan tätä nuorta naista, jonka elämä on ollut solmussa aivan alusta alkaen ja joka olisi kaivannut rinnalleen jonkun, joka oikeasti auttaisi häntä. Kirja kertoo perheväkivallasta, yksinäisyydestä, mielenterveyshaasteista, ystävyydestä, vähävaraisuudesta ja siitä, kuinka ihminen voi vähitellen pudota yhteiskunnan ulkopuolelle. Se on hyvä muistutus ihan kaikille siitä, ettei esimerkiksi häiriökäyttäytyvä nuori yleensä ole vain päättänyt olla hankala. Taustalla voi olla todella epäreilu ja vaikea elämä. En tiedä, kuinka paljon kirjan tapahtumista on totta, enkä haluaisi arvailla. Mutta jos edes osa tapahtumista perustuu todellisuuteen, minulla on hyvin vähän sanoja.
Kirjassa kuvataan erityisen hyvin arkipäiväistä, jatkuvaa ahdistusta, josta on tullut ikään kuin osa ihmistä ja joka vaikeuttaa jokapäiväistä elämää ja tavallisten asioiden hoitamista. Kirja on kuvattu niin aidosti, että huomaan sen repivän esille omiakin teini-iän traumojani. Sen takia kirjaa on välillä vaikea lukea.
Saana on elänyt nuoruutensa minun kotikaupungissani Hyvinkäällä, ja ehkä siksi minun on erityisen helppo nähdä mielessäni kirjan tapahtumapaikat. Olen kulkenut samoissa paikoissa samoihin aikoihin. Näin Saanan myös Hyvinkään Arkikullan kirjallisuustapahtumassa, jossa olimme molemmat esiintymässä eri paneeleissa. Saanasta sai vaikutelman, että häntä jännitti, mutta hän oli kuitenkin sanavalmis ja todella fiksun oloinen nuori nainen. Luin kirjan parilta istumalta, ja mielestäni se on henkeäsalpaavan upea! Kuvaukset ovat eläviä ja esikoiskirjailijan kömpelyys loistaa poissaolollaan, vaikka kirjailija on niin nuori. On helppo sen perusteella uskoa, että Saana on ollut jo 13-vuotiaana fiksumpaa jutteluseuraa kuin moni vanhempi ihminen. Se ei kuitenkaan millään tavalla poista aikuisen vastuuta tai tee tapahtuneesta hyväksyttävää. Tapaus on selvää groomaamista.
Kirjassa 13-vuotias Meeri viestittelee aikuisen julkkiksen kanssa, ja heidän viestiensä perusteella syntyy vaikutelma, että julkkis kasvattaa lapsesta itselleen tulevaa puolisoa. Antaa kuvitelmia ja haaveita. Se tuntuu todella väärältä ja sairaalta. Lukion aloittaessaan, eli noin 15–16-vuotiaana, Meeri juttelee Joonaksen kanssa joka päivä aamuyöhön asti, minkä vuoksi koulunkäynti jää kokonaan hoitamatta. Tämä antaa hyvän kuvan siitä, kuinka intensiivisestä suhteesta on ollut kyse.
Erityisesti ihastuin kirjailijan taitoon kuvata pieniä, arkisia yksityiskohtia. Mieleeni jäi esimerkiksi kohtaus, jossa Meeri tuijottaa autossa jalkojaan, vaikka pimeydessä hän ei edes näe niitä. Tai kuvaus jäähilejuomaa muistuttavasta loskasta, joka sulaa ilta-auringossa. Tällaiset havainnot tekivät tekstistä poikkeuksellisen elävää.
Kirja tuntuu raikkaalta ja rohkealta, viiltävältä kuvaukselta ihmisyydestä. Se on harvinaisen aito kuvaus lapsen ja nuoren ihmisen epävarmuudesta ja ajatuksista.
Eli ihmiset, lopettakaa somemeuhkaaminen ja ottakaa kirja käteen!
